(alempana suomeksi)

Do Crime, Open Stage and Unicorn Season all* use the ticket pricing of pay what you want. Pay what you want -pricing is an accessability tactic a lot of especially queer events use whenever possible.



What makes this possible for us is the small production bugded of all the games. In which not having to pay for venues plays a big part.


A small sum (of something like 10-15 euros) per player on averege will cover the basic costs and anything above that will just allow for more production value and taking better care of the collaborators donating their work.


Paying more for your ticket is an act of solidarity also in that some of the extra money may be spread for all the runs, not just the one you're participating.



*Except for the Ropecon run of Unicorn Season, which is of course totally free.



-----------------------------------------



Maksa mitä haluat



Open Stage, Do Crime ja Unicorn Season käyttävät kaikki* pelimaksuissa maksa mitä haluat hinnoittelua. Maksa mitä haluat -lippuhinnoittelu on varsinkin queereissa tapahtumissa yleistynyt saavutettavuustaktiikka.


Meille maksa mitä haluat hinnoittelun mahdollistavat pelien verrattain pienet tuotantokulut, erityisesti se, että emme joudu maksamaan vuokraa pelipaikoista.


Melko pieni (noin10-15 euron) keskimääräinen pelimaksu riittää hyvin kattamaan pelien peruskulut ja kaikki sen yli mahdollistaa parempia tuotantoarvoja ja parempaa työpanostaan lahjoittavista yhteistyökumppaneista huolehtimista.


Enemmän maksaminen on solidaarisuusteko myös siinä mielessä, että extrabudjettia ei välttämättä käytetä pelkästään siihen peluutukseen, johon itse osallistut, vaan sitä saatetaan jakaa koko sarjan kesken.




*Paitsi Unicorn Seasonin Ropeconin peluutus, joka on tietenkin ilmainen.

[scroll down for English]

In-game sanataideworkshop ja etnofiktion keinojen lainaaminen ovat keskeinen osa Open Stagen designia ja kuulostavat toivottavasti itsessäänkin hyvältä, mutta niiden takaa voi olla vaikea hahmottaa mitä pelissä ihan konkreettisesti tapahtuu.
 
Joten avataanpa sitä hieman.
 
Otsikon ”Queer arki goes Riverdale” on lainaus muistiinpanoistani ja lause, jolla myin pelin eräälle ystävälleni. Riverdalen tilalla voisi olla mikä tahansa nopealiikkeinen ja kevyehkö draamasarja, mutta Riverdalen tapa iloitella arkkityypeillä lempeä virne kasvoillaan tekee siitä tähän erityisen sopivan viittauksen.
 
Mikä tarkoittaa suunnilleen sitä, että peli rakentaa hetkeksi pienoiskuvan queeryhteisöstä ja vääntää sitten mielenkiintoisen ja draaman napit isolle. ”Arki” viittaa tässä siihen, että pelin tapahtumat, juonet ja sisällöt ovat sellaisia, jotka mahtuvat hahmojen arjen piiriin. Toisin sanoen pelisisällöiksi valitaan arjen mielenkiintoiset hetket ja niitä kasataan peliaikaan mahdollisimman paljon. Tuhannen viillon kuolemassa oli samantapainen linja, jonka kuvaamiseen käytettiin ilmausta ”turboahdettu realismi”.
 
Pelin yleissävy on positiivinen ja kevyt, kuitenkin siten, että vakavia aiheita käsitellään vakavasti ja raskaatkin hetket ovat sallittuja. Hahmot ovat monisyisiä, mutta piirretty suurilla viivoilla, joihin on helppo tarttua. Arkkityyppisiä, mutta eivät arkkityyppiensä vankeja.
 
Open Stage on tavallaan hiekkalaatikko, jonka sisällä pelaajilla on vapautta rakentaa mieleistään pelikokemusta. Mutta sellainen pieni ja selkeärajainen hiekkalaatikko, jonka valikoidut lelut ohjaavat kaikki rakentamaan samaa peliä.
 
Jokaiselle pelaajalle rakentuu tietty määrä valmista ohjelmaa in-game ryhmien kautta. Esimerkiksi bändiin kuuluvilla hahmoilla on sovittu bändikokous tiettyyn aikaan. Sanataideworkshoppiin osallistuvilla hahmoilla valmista ohjelmaa on erityisen paljon, sillä workshop on edellä mainittujen lisäksi, ei niiden tilalla.
 
Näiden lisäksi pelaajat rakentavat hahmolleen muuta tekemistä juuri sen verran kuin haluavat. Tässä vaaditaan tietenkin aktiivisuuttaja ja omasta pelistä vastuun ottamista, mutta tarjolla on välineitä, joilla se käy helposti.
 
Pienryhmien kokoontumisten, sanataideworkshopin ja lauantaina kaikki hahmot yhteen kokoavien bileiden lisäksi pelissä voi vaikkapa:
 
Tavata ystäviä. Vaihtaa kuulumisia, jutella siitä että yksi on kokeilemassa ensi kertaa stand uppia, toinen on ihastunut bändikaveriinsa ja kolmas miettii että pitäisi varmaan sopia välejä sen yhden eksän kanssa. Tuskailla yhdessä mitä mä tähän deittiprofiiliin nyt kirjoitan.
 
Tavata sitä eksää, jonka kanssa välit jäivät vähän hankaliksi. Kun olisi kiva jos välit eivät olisi hankalat, ihan jo siksikin että on niin samat piirit.
 
Viettää aikaa kumppanin kanssa. Saada tukea. Puida suhteen solmuja. Kai meidän ennen pitkää täytyy kertoa myös sun mutsille meidän suhdemuodosta. Jos sä tuut mukaan niin uskallan mennä etsimään vaatteita miesten puolelta. Miten intiimisti mä voin puhuu siinä mun esityksessä susta?
 
Käydä treffeillä, tai hengata niin että kumpikaan ei ihan tiedä onko nää nyt treffit.
 
Tehdä taidetta muiden hahmojen kanssa. Tehdä zineä, sarjakuvaa, suunnitella tatuointia, valokuvata.
 
Valokuvata muuten vain hienoja potretteja. Deittiprofiiliin, ansioluetteloon, tai someen.
 
Kokea Helsinkiä hahmon silmin. Esimerkiksi taidenäyttelyissä käyminen sopii täydellisesti pelin teemoihin.
 
 
Ps. Kirjoitan niistä etnofiktion keinoista ja sanataideworkshopista joskus myöhemmin.
 

 
---------------------------------------------------------------------------
 
 
”Everyday queer life goes Riverdale” – Contents of Open Stage
 
 
The in-game spoken word/poetry/stand up workshop and borrowing from the toolbox of ethnofiction are a central part of the design of Open Stage, and hopefully sound exciting in their selves, but it may be difficult to grasp what’ll actually go on in the game.
 
So, I’ll try to elaborate on that.
 
”Everyday queer life goes Riverdale” of the headline is quote from my design notes and a line I sold the concept to at least one friend. It could be any light and fast drama, but the way Riverdale plays on archetypes with a loving grin makes it an especially well suited reference.
 
Which means that Open Stage will paint a miniatyre version of a queer community and then turn the voly high on interesting and drama. “Everyday life” refers to content and narrative fitting on the everyday life of the characters. Well just focus on the most interesting parts of that and pile them on.
 
The overall tone of the game should be positive and light, but leaving room for serious tones on issues and allowing for heavy moments. Characters are complex, but painted with broad strokes for easy access. Archetypal but not prisoners of archetypes.
 
Open Stage is kind of a sandbox, where players have freedom to build their own game experince. But a small sandbox with defined borders and select toys to herd everyone to build on the same game.
 
Everyone has a fair amount of pre-set program defined by in-game groups. Band members for example have a scheduled band meeting. Workshop participants have a lot of pre-set program, since the workshop is in addition to these.
 
In addition to pre-set program players fill their schedule as much or little as they want. This requires being active and taking responsibility of ones own game, but we have tools to make this easy.
 
So we’ll have in-game groups meetings, the workshop for some and a party on Saturday gathering everyone together pre-set. In addition you could for example:
 
Meet friends. Gossip, talk about how one of you is about to try stand up for the first time, another has a crush on a bandmate and third thinks they should probably try to talk things out with that ex. Or make a joint effort of what to write on a dating profile.
 
Meet with that ex who you have a difficult relationship with. Because of small circles if for nothing else.
 
Spend time with a partner. Get support. Try to untangle relationship knots. We propably need to tell your mom about this polyamory thing at some point. If you come with me I’ll dare to shop for clothes on men’s department. How much intimate stuff about you I can share on the performance?
 
Go on a date. Or hang out in a situation where neither of you know if this is a date.
 
Create art with other characters. Make a zine, comic or plan a tattoo. Photograph.
 
Take portrait photographs. For a dating profile, CV or just to share on social media.
 
Experience Helsinki through the eyes of your character. Going to art exhibitions for example fits great on the themes of the game.
 
 
Ps. I’ll talk about the workshop and ethnofiction stuff on another post.

Suomen Kulttuurirahasto lisäsi viimeisimpään apurahakierrokseensa pelit ensi kertaa erilliseksi taiteenalaksi ja olin yksi niistä onnekkaista, joka saivat työskentelyynsä rahoitusta. Ainakin kaksi muutakin apurahaa osui larpeille: Mike Pohjolalle, sekä Kaisa Kankaalle työryhminen. Muista tuetuista peliprojekteista esimerkiksi Zuz Buchowskan Go Date Yourself vaikuttaa hurjan kiinnostavalta.
 
Ajattelin kirjoittaa pelisarjasta toisinaan blogimuodossa, pääasiassa koska näin voin puhua joistain aiheista laveammin sotkematta sillä pelien tarkoituksella tiivistä ydinviestintää.
 
Pelisarjan kärki on siinä, että se käsittelee liveroolipelaamista queerina identiteettityökaluna. Itse pelien sisällöt pyörivät muun muassa identiteettien, henkilösuhteiden, yhteisöjen, vastarinnan ja voimaantumisen teemoissa.
 
Huomattavan moni larppaaja kuuluu sukupuoli- ja/tai seksuaalivähemmistöön ja harrastus onkin viime vuosina pyrkinyt aktiivisesti lisäämään inklusiivisuutta sekä pelien käytännöissä, että sisällöissä. Larppaaminen voi olla myös väylä oman identiteetin tutkimiseen ja haltuun ottamiseen, minkä tiedän omastakin kokemuksestani tärkeäksi esimerkiksi transsukupuolisille larppaajille.  
 
Pelisarja asemoituu tähän kehitykseen ja keskusteluun siten, että sen pelit tehdään ensisijaisesti queereille pelaajille ja heidän ehdoillaan. Rajaus on myös aivan konkreettinen, sillä valtaosa paikoista menee sukupuoli/seksuaalivähemmistöihin kuuluville pelaajille. Sarja pyrkii tarjoamaan queereille pelaajille mahdollisimman hyvät puitteet käsitellä queereja aiheita liveroolipeleissä ja sisältöjen lisäksi kohderyhmän rajaus on tässä olennainen keino, joka myös mahdollistaa queer-erityisten teemojen syvemmän käsittelemisen.
 
En todellakaan sano, että rajatun kohderyhmän vähemmistöpelit olisivat mikään yleisratkaisu. Niitä tarvitaan, mutta niin tarvitaan myös juuri sitä kaikille avointen pelien inklusiivisuuden aktiivista lisäämistä.
 
Käytän toisinaan sanaa queer, toisinaan puhun sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöistä. Tämä johtuu siitä, että queer on pelisarjan tulokulma, mutta sen ei tarvitse olla osallistujien identiteettisana.
 
Ps. kohderyhmärajaukseen on yksi poikkeus, Unicorn Season on Ropeconissa avoin kaikille.